(sis. otteita Pihtiputaan kirjasta, toim. Jussi T. Lappalainen)

Eräs Hämeen huomattavimpia kivikautisia asuinpaikkoja on Rönnin eli Rönnyn kyläkunnassa, Pihtiputaan kirkolta n. 8 km pohjoiskoilliseen, Saanijärven koillisrannalla. Rönnyn kylä sijaitsee Saanijärven ja Elämäjärvestä Kortteisenjärven kuvion kautta tulevan Kortejoen välisellä niemellä, jonka muodostaa kaksi harjua. Kivikautiset esineet on löydetty enimmäkseen peltotöissä. Argeologisia kaivauksiakin on suoritettu. Löytöjen perusteella Rönnyn asuinpaikka-alueella on liikkunut ihmisiä jo noin 5000 e.Kr., ehkä tuhatkunta vuotta aikaisemminkin. Sieltä on löydetty mm. neljä liuskeista keihäänkärkeä, tyyppiä, joka oli yleisimmin käytössä 5000-luvulla, sekä joitakin samaan aikaan ajoitettavia alkeellisia kirveitä.

Kirkonkylällä kirkon seudulla on runsaasti kivikautisen asutuksen jälkiä. Niitä on Putaanvirran molemmin puolin, Ohtolan ja Pappilan pelloilla, Virtalan maalla sekä vastakkaisella rannalla, jossa niitä jatkuu Alvajärven rantoja myöten aina Pohjoisniemelle saakka. Irtolöytöjä on niin ikään runsaasti koko kirkonkylän alueella. Pihtiputaan kaikkein laajin kivikautinen asuinpaikka-alue on Muurejärvellä, Vuohtojärven pohjoispuolisilla rinteillä. Vuohtojärven pohjoispuolella on soraharju, jonka loivalla etelärinteellä on Muurejärven kylän nykyinen keskus. Kivikautiset löydöt ovat peräisin ainakin kilometrin pituiselta alueelta. Löytöalue seuraa suurin piirtein nykyistä maantietä, jonka reunoissa näkyy kulttuurimaata.

Savolaisten 1540-luvulla Pohjois-Savossa alkanut oma­ aloitteinen uudisasutus sai pian puolelleen kruunun paikallisten edustajain, lähinnä Klemetti-kirjurin ja hänen seuraajansa Kustaa Fincken myötätunnon, ja monien kuninkaalle menneiden kirjeiden jälkeen Kustaa Vaasa itsekin v. 1550 innostui asutustoimintaan sinänsä eikä vain yksityisten päämäärien edistäjänä. Jo tätä ennen hän keskieurooppalaisten oikeuskäsitysten mukaan oli julistanut asumattomat erämaat kruunulle kuuluviksi. Kruunun jo johtamana asutus jatkui Hämeen erämaissa ja vajaassa kahdessa vuosikymmenessä se mullisti Keski-Suomen olot täydelleen. Valtaosa Keski­Suomen pohjoisosia tuli kuulumaan v. 1561 perustettuun Rautalammin pitäjään.

Hollolan kihlakunnan miehet yrittivät säästää erämaat itselleen, ja vuonna 1552 he lupasivat asettua asumaan niille eräsijoille, jotka katsottiin eräkelpoisiksi. Pihtiputaalle näitä tuli vain kaksi, molemmat Muurasjärvelle, jonne Padasjoen Nyystölästä Juho Laurinpoika ja Heikki Jaakonpoika lupautuivat muuttamaan. Kaikki muut maininnat näistä kuitenkin puuttuvat, ja onkin oletettava aikeenjääneen vain lupaukseksi. Samaten kävi Sääksmäen kihlakunnasta, Pälkäneen Sappeen kylästä kotoisin olleen Niilo Pekanpojan uudisasukkaaksi  lähdölle, vaikka hänen mainittiin v. 1554 tulleen asumaan Putaalle.

Pekka Varis ja Pekka Rautaparta, jotka mainittiin samana vuonna uudisasukkaina, jäivät sen sijaan pysyviksi asukkaiksi -ja heistä PekkaVaris v. 1549 nykyisen Pihtiputaan alueelle muuttaneena on myös Pihtiputaan ensimmäinen vakituinen asukas.

Ensimmäisten asukkaiden pääelinkeinona  oli kalastus ja metsästys mutta rinnalle tulivat pian viljanviljely ja karjanpito.

Vuonna 1964 julkaistussa Pihtiputaan kirjassa (sivut 84, 85, 86 ja 87) kerrotaan Pihtipudas-nimen merkityksestä seuraavaa:
” Mainitun yhdyspaikannimen määre pihti ”alun perin toisesta päästä kahtia halkaistu puunkappale, jota käytettiin puristamis- ja kiinnipitämisvälineenä monissa entisajan töissä (pellavanliotuksessa, kaskenpoltossa, tuohitöissä, verkonkudonnassa ym.)”, on eräillä alueilla tunnettu myös merkityksessä ”linnunpihti” (Juva, Kiihtelysvaara, Heinävesi, Nilsiä, Ol. Pyhäjärvi), ”ketunpihti l. käpälälauta” (Ahlainen), ”jäniksenpihti” (Humppila), piihted ”ketunraudat” (Säämäjärvi Itä-Karjalassa) ym. Perusosa on laajoilla alueilla tunnettu, mutta Pihtiputaalla vieras appellat. pudas ”joen (kapeampi) haara, joka (saaren taitse) yhtyy takaisin pääjokeen” (Suomen kielen etymologinen sanakirja III).
…. Edellä esitetystä aineistosta käy selville, että pihti-sana (etenkin salmien, putaiden) nimenä merkitsee pitkää ja kapeaa, monesti vaikeakulkuista väylää ”kuin pihdeissä”, joskus jopa kaksihaaraista.

Myös Pihtiputaan nimen H. OJANSUU ja A.V. KOSKIMIES ovat tulkinneet muoto-nimeksi. Alvajärvestä virtaava Heinäjoki l. Hiidenvirta ja Saanijärvestä lähtevä Saaninjoki l. Ruukinkoski yhtyvät Putaanvirraksi, murteen puttaa l. puttaanvirta, muodostaen todella pihdin, jonka etelästä Kolimajärveltä tulleet erämiehet ovat helposti havainneet.
On todennäköistä, että osa Pihti- nimistä (esim. Pihtikangas, -mäki, -suo) on saanut alkunsa pienriistan pyynnissä käytetyistä pihdeistä, esim. Ähtärin Pihtiaho, -kallio, -kangas, -korpi on liitetty – tosin empien – lintujen pyydystämiseen pihdeillä ja ns. pihtisulkuja on käytetty kalastukseen. Kansanperinteen mukaan myös Pihtipudas olisi saanut nimensä hämäläisten erämiesten käyttämistä pihdeistä l. ansoista, joista yksi oli pudonnut putaaseen. ”

Pihtipudas oli 1900-luvun alkupuolella köyhä siinä mielessä, että sen asukkaiden elinehdot olivat sangen heikot. Viljanviljelymahdollisuudet olivat monasti maaperän karuuden ja hallanarkuuden takia vähäiset. Karjatalous ei vielä ollut kehittynyt ja pääoman puute oli suuri. Puutavarayritysten maksamiin metsätyöpalkkoihin verrattuna olivat maanviljelijäin mahdollisuudet saada riittävästi korvausta omasta työstään ja palkata maataloustyöläisiä pienet. Tästä syystä onkin luonnollista, että suuri osa väestöstä, jolle tarjoutui mahdollisuus metsätöihin, yritti ansaita elatuksensa metsätaloudesta. Asujaimiston elintaso oli alhainen ja vaikeudet sen kohottamisessa suuria. Pitäjän väestö oli köyhää, mutta pitäjä ei ollut köyhä; sen pinta-ala oli jo silloisten laskujen mukaan n. 90 000 hehtaaria. Pihtiputaalla oli valtavia metsiä, joita rahaksi muuttamalla olisi voitu saada suuriatuloja, mutta tulot menivät pääasiassa muualle ja tilanne muodostui vuosi vuodelta entistä kireämmäksi. Aikaa myöten tilanne kuitenkin parani.